Rumasatu

Persettäni jomottaa. Kukaan ei ole pannut minua perseeseen, vaikka niin voisi luulla. Henkisesti toki monikin.  Sairaiden huoneen sängyt eivät ole mukavia. Miten helvetissä jotkut voivat maata näissä sängyissä kuukausitolkulla? Mietin hetken asioitani, jotka ovat päin persettä nekin. Päätän kerrankin lopettaa ajattelun ja ongelmissa piehtaroimisen että itsesäälin. Minua ei edes huoleta se, että joudun lähtemään asunnostani vajaan kuukauden päästä, koska en ole pystynyt maksamaan vuokriani kokonaan enää kuukausiin.  Jopa Sossussa olen käynyt. Tietenkin turhaan. En tiedä kuka sieltä apua saa. Sairaiden huoneen Sossun pitäisi tulla käymään, mutta ei ole näkynyt. Eipä yllätä. Minua ei huoleta edes se, että tililläni ei ole Vanhoja markkoja kuin suklaapatukkaa varten. Mihin minä sairaiden huoneessa edes tarvitsisin Vanhoja markkoja? Ulkomaailmassa tarvitsen. Siellä et ole mitään, jos sinulla ei ole Vanhoja markkoja. En viitsi avata edes Törkytelevisiota, vaikka sellainen löytyyk

Hoivaaja tulee taas mittaamaan verenpainettani ja muita Sairaiden huoneen rutiinimittauksia. Hän on varsin viehättävä, mutta en innostu. Kun katson häntä, huomaan, että Rakkaudenhimoni ovat täysin kadoksissa. Ei minun tee mieli panna häntä tai ketään muutakaan. Näin on ollut vuosia. Katson tietenkin Näyteltyä rakkautta, kuten koko kansa katsoo ja runkkaan, mutta se ei ole todellisuutta. Runkkaaminen ei koskaan korvaa oikeaa Rakkautta. Se on Tulilientä Himolle. Himoni ovat kadoksissa, jos Rakkautta pitäisi harrastaa Oikean ihmisen kanssa. Olen menettänyt luottamukseni liian monien hylkäämisien jälkeen. En pidä enää ihmisten kosketuksesta ylipäätään. Jos joku koskee minuun, minussa kulkevat vain kylmät väreet. Nopeasti aina muihin töihinsä siirtyvät Hoivaajat eivät saa innostumaan. He ovat liian äidillisiä.  Minä olen jo tyytyväinen Sairaiden huoneen ilmaiseen ruokaan ja lepoon. Rakkauden teot on täysin yliarvostettua. Ihmiset ovat niin itseään täynnä, etteivät halua tai edes osa

Heräilen Sairaiden huoneessa. Jostain syystä menneitä asioita tulvii mieleeni. Makaamisen aikana on aikaa ajatella. Myös jo kauan sitten kuollut isäni tuli mieleen.  Hän ei ymmärtänyt haaveillani olla Tarinoiden kertoja. Oikeassahan hän oli. Typerää unelmaa kaikki. Mitkään unelmat eivät olleet minua varten ja mitkään niistä eivät ole toteutuneet. Muistan kun isäni toi juopotteluretkiltään isoja lihapiirakkoja ja sitten hyvitelläkseen myöhemmin jäätelöä. Kyvytön normaalien ihmisten maailmaan kuten minä.  Muistan isäni tuoksun. Duunarin hajun. Hien, viinan ja tuskan tuoksun. Sellaisen Miehen tuoksun, jonka unelmat lapset viimeistään murskasivat. Muistan, kuinka tyhjentelin pimeällä Hautausmaalla keskellä metsää Tuliliemitölkkejä. Hautausmaan vieressä sijaitsi harvoin myrskyävä järvi. Silti sen myrskystä kerran soudin turvaan. Olen pitänyt Kuolleiden maista eli hautausmaista. Viihdyn niissä, sillä ne ovat täynnä tarinoita. Varsinkin ne Kuolleet, jotka ovat kuolleet nuorina tai joiden

Sairaiden huoneessa olo on tylsää. Pieni känni voisi auttaa. Se herättää ikuisesta koomastani. Minun ei tee Sairaiden huoneessa mieli Tulilientä, josta oli tullut minulle kirous, mutta ilman sitä en olisi uskaltanut tehdä mitään. Se, ettei minun tee mieli juoda, on pieni ihme. Yleensä kun ahdistus, pettymys, jännitys ja muut tunteet käyvät päälle, on aika tarttua pulloon. Tuliliemi on luotettavampi kuin ystävät ja se ei petä koskaan. Nyt tartun mehulasiin. Se, ettei minulla enää ole Vanhoja markkoja on tosin hillinnyt juomistani. Ei ne Kansan Edustajat niin kaukana ole totuudesta, kun nostavat Tuliliemen hintaa. Juopot pysyvät korotuksilla kurissa. Millä Juoppo joisi, jos sillä ei ole Vanhoja markkoja. Tuliliemii on ollut pysyvin ystäväni, joinakin hetkinä ainoa. Tiesin heti ensimmäisen ryypyn otettuani, että se olisi elämäni mittainen kaveri. Niin kliseiseltä kun se kuulostaa. Se on aiheuttanut elämäni noloimmat ja nöyryyttävimmät hetket, mutta sen ote minusta ei ole hervonnut.

Kaverini K tuo ATK:ni kotoani Sairaiden huoneeseen. K on harvoja ystäviäni. Hän istuu hetken tapaamishuoneessa. Kauhuviruksen aikana ei kauan edes saa istua tapaamassa Potilaita Sairaiden huoneessa. Saati sitten Keuhkosairaiden osastolla.  K lähtee ja painelen tietokoneen kanssa huoneeseen. Menen huoneeseeni lukemaan sähköposteja, Muut ukot kuorsaavat, mitään muuta he eivät tee, paitsi syövät ja joskus piereskelevät.  Ei mitään mielenkiintoista. Naamakirjassa kiinnostus sairaalassa olooni on jo laantunut, jos sitä on ollutkaan. Olen täysin yksin, vaikka Sairaiden huoneessa ei voi olla yksin. Ei siellä ainakaan kirjoittaa pysty. Ja miksi ihmisten pitäisikään olla kiinnostunut elämästäni. Enhän minäkään ole heidän elämästään muuten kiinnostunut muuta kuin negatiivisessa mielessä, mutta harvoin he tarjoavat mitään ikävää ilokseni.Minulla taas ei ole mitään muuta kuin ikävää tarjolla Naamakirjan lumemaailmaan. En osaa liioitella tai menen aina liian pitkälle. Tarinastani puuttuu mukavu

Makaan tajuttomana verilammikossa asvaltilla. Asvaltti on yhtä rumaa ja kovaa kaikessa armottomuudessa, kuten se Paskalähiössä on. Olen ollut jossain pippaloissa ja portaat ovat olleet minulle liikaa. Olenko tullut niitä alas vai ylös, en tiedä. Kun herään näen huolestuneet kasvot edessäni. Tai sen ainakin muistan. Minulla ei ole aavistustakaan miksi olen jossain Paskalähiössä. Olenko kännissä sinne harhaillut vai mitä? Ei tämä ollut ensimmäinen kerta eikä viimeinenkään. Sellaista sekoilua ja harhailua ei ole, jota en ole kännissä tehnyt. En tiedä mitä sitten tapahtuu. Seuraava muistikuvani on Vuokra-autossa. Ihme kyllä Vuokra-auto on ottanut minut kyytiin, vaikka pääni vuotaa verta. Sen totesin, kun katsoin tyynyäni aamulla. Masentuneena, yksin. Niin synkeänä kun mies vain voi olla. Päätäni paikkaillaan myöhemmin Sairaiden huoneella. Käskevät täyttää Tuliliemilomaketta. Mitäköhän vittua luulevat? Luulevatko että normaali-ihminen teloo itseään kännipäissään? Lopulta eivät ed

Kaikki ikimuistoinen tapahtuu kännissä tai sitten kun joku toinen on kännissä. Naapurin Aikamiespoika on taas kännissä. Hän on tuurijuoppo. Muuten puunaa autoaan ja käy ties missä mökillään, mutta aina välillä viinapirulainen iskee ja myös Aikamiespoika iskee juttusille ja uhoamaan. Jälleen hän kehuu, kuinka tuota omaisuutta on tullut. Haukkuu sukulaisiaan, jotka ovat persaukisia ja pummaavat häneltä Vanhoja markkoja. No, he eivät sentään asu äitinsä kanssa noin 60-vuotiaana ja vittuille ventovieraalle kännipäissään. Minulla on krapula taas kerran. Mietin epätoivoisesti kuinka saada mies pois kimpustani höpisemästä. Yskäkohtauksia pukkaa koko ajan. Sairaiden huone on jo lähellä. Ukko vain jatkaa kehumistaan. Voi vittu. Minulle on yksi hailee kuka omistaa mitäkin. Se ei ole koskaan kiinnostanut minua. Olen onnellinen, että minulla on Vanhoja markkoja kaljaan. Hyvä juttu. Mutta kyllä tämä naapuri yläkerran akan voittaa, joka vihaa minua ja vainoaa tupakanpoltosta. Mitenköhän

Olen lähdössä Sairaiden huoneesta kotiin ja kerään kimpsujani ja kampsujani. Piereskelevää ukkoa lukuun ottamatta huonekaverit on raahattu johonkin muuhun Laitokseen kuolemaan. Minun sieti siis olla tyytyväinen, että hengissä pääsisin pois. Ratikallakin olisi pakko mennä pummilla. Vanhoja markkoja ei ollut. Sossun piti tulla tapaamaan minua, koska jäisin pian asunnottomaksi ja olen muutenkin persaukinen ressukka. Eipä koskaan kuulunut. Kerroin tästä Hoivaajalle, joka sitten päättää soittaa Sossulle. Kuinkas ollakaan, sieltähän Sossu lopulta ilmestyykin. Kiireisenä totta kai. Sairaiden huoneessa riittää siis muitakin kaltaisiani köyhiä paskiaisia. Sossulle selitän samat litaniat, joita selitin jo aiemmin toiselle Sossulle, jonka mielestä en ollut tarvinnut Vanhoja markkoja. En silloin viitsinýt taistella. Ajattelin, että mennään sitten kadulle. Ainakaan alemmas en enää pääsisi yskimään keuhkojani pihalle. Sossu selittää, että hän on yhteydessä sinne ja sinne. Aivan varmasti hän

On aika lopettaa tarinani. Voitte uskoa tai olla uskomatta tätä tekelettäni. Se riippuu teistä. En koskaan kirjoittanut sitä mestariteosta, mitä varten luulin olevani olemassa. Tuhlasin elämäni joutavaan, juopotteluun, aikailuun, tappavaan epävarmuuteen, epäonnistuin lähes kaikessa. Jos en itse pilannut kaikkea, joku muu pilasi puolestani. Olen ollut liian luottavainen ja avautunut ventovieraille. Sitä on käytetty minua vastaan ja tehty minusta pelle, joka olen. En koskaan löytänyt rakkautta. Ja nyt on aivan liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Rakkautta ei ole. On armoton aika ja se ei anna anteeksi. Myöhemmin, aivan nyt, tuli valo. Ei ole merkitystä kuolinko vai jäinkö elämään. Oli valo. Sen täytyy riittää. Minä suljen nyt Sairaiden huoneen oven. Uskon, että elämässä on jotain hyvää ja katson hiljaa ylös.

Minut nostetaan Sairaiden huoneen vessan lattialta ylös. Yhtäkkiä ympärilläni on ihmisiä kuin ilmaisia ämpäreitä olisi tarjolla. Olen hölmistynyt, olen jonkinlaisessa tajuttomuuden ja tietoisuuden välitilassa. En välitä. Eniten minua vituttaa kusi lattialla. Tajuntani oli useasti aiemmin lähtenyt kotona. Näinä tajuttomuuden hetkinä näin joskus hetkiä menneestä onnellisesta elämästä, jos sellaista koskaan nyt minulla oli. Tai ainakin onnelliseksi joskus maailman kuvittelin, kunnes tajusin, että kaiken oli määrä romahtaa. Sitten heräsin korinaani, tylyyn heräämiseen. Muutamaa viikkoa ennen Sairaiden huoneen keikkaa minulta lähti taju kaksi kertaa putkeen, kun hermostuin Valittajatätiin, joka kutsui minua aina sukunimelläni, sukunimeäni en teille kerro. Tämä täti oli täynnä vihaa minua kohtaan. En ymmärtänyt miksi, mutta moni muukin oli minua ylenkatsonut syistä, joita en saanut koskaan tietää tai en halunnut kuunnella. Olin ollut ihmisten silmätikkuna, vaikka pidin itseäni herkkän

Herään Sairaiden huoneesta vessan lattialta. Huoneeni on tavallinen huone kliinisine hajuineen, joita kylläkin höysti vuoteenomana olevien huonekaverien piereskely ja tuskanhiki. Tuo cocktail taisi olla minulle liikaa. En ollut sitä pyytänyt. Olin ehtinyt painamaan Hoivaajan kutsunappia. Ympärilläni lattialla on kusta ja lavuaarissa verta sekä valkoista vaahtoa. Kaikki tämä on minusta lähtöisin. Olin saanut jonkinlaisen kohtauksen. Juoppokramppi se ei voinut olla, sillä juomisesta on jo aikaa. Olin jopa jo selvinnyt. Kenties epilepsia? En tiedä, kauanko olin maannut lattialla. Ehkä vain hetken. Ehkä minuutteja. Minähän olin tajuton. Sairaiden huoneeseen olin joutunut hengitysvaikeuksien takia. Keuhkoni olivat tulessa ja limassa yhtä aikaa. Henki ei kulkenut. Pidätyskykyni oli katoamassa. Kusin jo alleni, kun en ehtinyt edes sängystä kuselle. En pystynyt nukkumaan. Istuin ja yskin. Edes tupakkaa en ollut polttanut ja se oli varma merkki siitä, että olin todella sairas. Olin yritt

Olen Kuka Tahansa meistä. Asun yksin Pohjoisessa maassa. Olen yhtä vihattu, rakastettu ja mitäänsanomaton kuin kaikki muutkin. Olen oman itseni pahin vihollinen, vasta sitten tulevat muut Vihaajat. Minua haukutaan kaiken vastustajaksi ja oikeassa ovat. Siinä ihmiset ovat oikeassa, minä en todellakaan halua olla laumassa juoksemassa minkään perässä heidän mukanaan. Typerät ihmiset, Orjailijat. Olen yksin, koska halusin näin. Minä en pidä ihmisistä, en kenestäkään. En pysty luottamaan ihmisiin, en halua olla heidän seurassaan. En pidä miehistä, en naisista. En pidä maailmansyleilijöistä enkä rajojen sulkijoista. En pidä ihmisistä. Joten kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään. He ovat petollisia, julmiakin. Ihmiskunta on rappeutunut sielultaan ja moraali romahtanut. Niin minäkin. Olen kuin avoin haava kuolevassa sielussa. En ole ihmisvihaaja, vältän vain ihmisten seuraa, vaikka samaan aikaan haluan huomiota ja pelkään sitä. Minulla oli tai ei ole mitään tarkoitusta elämässä. Oli