Rumasatu

Heräilen Sairaiden huoneessa. Jostain syystä menneitä asioita tulvii mieleeni. Makaamisen aikana on aikaa ajatella. Myös jo kauan sitten kuollut isäni tuli mieleen.  Hän ei ymmärtänyt haaveillani olla Tarinoiden kertoja. Oikeassahan hän oli. Typerää unelmaa kaikki. Mitkään unelmat eivät olleet minua varten ja mitkään niistä eivät ole toteutuneet. Muistan kun isäni toi juopotteluretkiltään isoja lihapiirakkoja ja sitten hyvitelläkseen myöhemmin jäätelöä. Kyvytön normaalien ihmisten maailmaan kuten minä.  Muistan isäni tuoksun. Duunarin hajun. Hien, viinan ja tuskan tuoksun. Sellaisen Miehen tuoksun, jonka unelmat lapset viimeistään murskasivat. Muistan, kuinka tyhjentelin pimeällä Hautausmaalla keskellä metsää Tuliliemitölkkejä. Hautausmaan vieressä sijaitsi harvoin myrskyävä järvi. Silti sen myrskystä kerran soudin turvaan. Olen pitänyt Kuolleiden maista eli hautausmaista. Viihdyn niissä, sillä ne ovat täynnä tarinoita. Varsinkin ne Kuolleet, jotka ovat kuolleet nuorina tai joiden

Poikkeuksellisesti olen ollut poissa kotoa. Olisiko ollut joku Lastenopetuslaitoksen syyslukukauden päätösjuhla. On talvi-ilta joka tapauksessa ja pimeää kuin hevosen perseessä niin kuin Pohjoisessa maassa aina talvisin on. Tallustelen kotirappuun Paskalähiössä. Rappu on sellainen syvennysrappu, joita näkee enää harvoin. Kai pyöräkellarin takia, josta nämä paskiaiset täällä varastavat kaiken irtoavan. Tällä kertaa pyöräkellarin edessä retkotti impparipoika. Kai sen takia oli tullut tuohon imppaamaan, koska syvennyksessä ei ollut kylmä. Pussi kourassaan hän siinä istuskeli. Paskalähiössä oli imppaus ongelma. Nämä typerät paskiaiset hommasivat liimoja sun muita impatakseen. No kyllähän niilläkin pää meni sekaisin, kun tarpeeksi kauan jaksoi. Sitten teolllisuusherrat keksivät sellaisia liimoja, joilla ei imppaaminen enää kannattanut ja ongelma poistui. Mutta aina joku haluaa päänsä jollain sekaisin. Niin minäkin. Mietin, että potkaisenko poikaa päähän. Tämäkin pikkumulkku saatto