Rumasatu

Oli lauantai-iltapäivä Paskalähiössä joskus Lama-aikana. En muista vuodenaikaa, onko sillä väliäkään. Kaikki ne ovat samaa paskaa eri paketissa.  Olin painunut huoneeseeni. Viikonloput olivat ainoa keino, joilla selvisin ilman Itsemurhaa Lastenopetuslaitoksesta. Silloin sain olla rauhassa. Sain vaipua unelmiin ja kirjoihin.Todellisuudessa ei juuri ollut mitään mieltä kohottavaa. Tuolloin ei ollut Törkyverkkoa häiritsemässä kaikkea elämässä. Törkyverkko on tuonut rumuuden vieläkin rumemmaksi. Tuolloin kyllä tuli Puputyttö-videoita televisiosta iltamyöhään. Maa oli vapautumassa runkkareille. Lueskelin huoneessani, joka oli tyypillinen Paskalähiön huone. Ei niiden ulkonäköä edes viitsi selittää. Jonnekin Ihmiset oli tungettava. Talvisin sisälle tunkeutui töihinsä lähtevien töitään inhoavien Ihmisten autojen bensan tympeä katku. Minulla oli sentään sänky ja pöytä. Siinä se oli. Ja paljon Kirjaston kirjoja. Olin nörtti silloin, kun se oli vielä huono asia.  Todennäköisesti luin kirjaa

Ruokajono matelee hiljaa eteenpäin Rosoisessa kaupungissa. Jonossa riittää jonottajaa marraskuisessa paskailmassa. Suurimmasta osasta ihmisistä tuntuu varmasti paskalta. Paitsi, jotka ovat kännissä, eivät sillä hetkellä tunne oloaan paskaksi. Tästä tilaisuudesta ei lähetetä kuvia Naamakirjaan ja muihin typeriin paikkoihin Törkyverkossa. Minä seison muiden mukana. Vittuuntuneena kuten aina. Olen saavuttanut sen pisteen, että olen enää muutaman tunnin hyvällä tuulella paitsi tietenkin kännissä, kunnes silloinkin olen lopulta huonolla tuulella. Kun sitä ihminen rakastuu ja antaa Vanhat markkansa omaa hölmöyttään Eukoille ja ryyppää, että sekoilee loput, niin tähän sitä voi joutua. Ruokajonoon. Kokeilkaa ihmeessä. Hyvää on se, että nämä ihmiset jonossa eivät ole ketään haukkumassa ja ojentamassa. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa olemassaoloni tai minua heidän. Ainakaan tällä kertaa kukaan ei edes vittuillut niin kuin ihmisillä on aina tapana tehdä. Vielä vähemmän ruoanjakajia kiin