Rumasatu

Persettäni jomottaa. Kukaan ei ole pannut minua perseeseen, vaikka niin voisi luulla. Henkisesti toki monikin.  Sairaiden huoneen sängyt eivät ole mukavia. Miten helvetissä jotkut voivat maata näissä sängyissä kuukausitolkulla? Mietin hetken asioitani, jotka ovat päin persettä nekin. Päätän kerrankin lopettaa ajattelun ja ongelmissa piehtaroimisen että itsesäälin. Minua ei edes huoleta se, että joudun lähtemään asunnostani vajaan kuukauden päästä, koska en ole pystynyt maksamaan vuokriani kokonaan enää kuukausiin.  Jopa Sossussa olen käynyt. Tietenkin turhaan. En tiedä kuka sieltä apua saa. Sairaiden huoneen Sossun pitäisi tulla käymään, mutta ei ole näkynyt. Eipä yllätä. Minua ei huoleta edes se, että tililläni ei ole Vanhoja markkoja kuin suklaapatukkaa varten. Mihin minä sairaiden huoneessa edes tarvitsisin Vanhoja markkoja? Ulkomaailmassa tarvitsen. Siellä et ole mitään, jos sinulla ei ole Vanhoja markkoja. En viitsi avata edes Törkytelevisiota, vaikka sellainen löytyyk

Elämäni on ollut onneksi muutakin kuin töitä ja kärsimystä. Työt ovat olleet joskus epämiellyttävä, pakollinen osa. Eivät tietenkään aina, mutta Sossupummin ura oli vielä edessä. Mutta nyt virta oli mennyt, jos voisin, jättäisin työt näille Orjailijoille, jotka vielä kilpailevat Pomon kiitoksista ja törkkivät toisensa kuoliaaksi työstä väsyneenä hautaan ja haluavat tietenkin kaikki kurjuuteensa.  Mutta nyt kerrankin iloisiin asioihin ja Taiteen kaupunkiin. Kaupunkiin, jota en kutsu Paskakaupungiksi, vaikka voi se sitä joidenkin mielestä olla. Se on kaupunki, jossa ymmärretään taidetta ja Taiteilijoita. Sellainen kun olen aina kuvitellut olevani. Maleksin kadulla aina välillä Tuliliemellä pysähtyen ja luin karttaa, niin kuin jotain siitä olisin ymmärtänyt keskellä sykkivän Taiteen kaupungin katua.  Olin eksynyt. Etsin Kuuluisien Taiteilijoiden hautausmaata. Olin taas jo kerran pysähtynyt Tuliliemelle, mutta nyt ei näy edes Baareja, johon piipahtaa. Pieni Tuliliemipullo minulla on