Uskonmiehen juttusilla
Tilanne oli jo mennyt sellaiseksi, että olin menossa Uskonmiehen puheille. Ei, kukaan ei ollut kuollut. Tai no, itselläni se oli jo lähellä. Ajattelin, että Uskonmies auttaisi sieluni tuskissa. Niitähän minulla riitti ja riittää. Kuolemankin taakse. Olin tosin epävarma, kykenisikö auttamaan minua. Kaikkien vähiten pystyn itse auttamaan itseäni, mitä nykyään neuvotaan Lampaille sielun tuskii, ettö yksin on selvittävä. Siispä marssin Uskonmiehen puheille ilman enempää paskanjauhamista. Olin jopa kohtuullisessa kunnossa. Krapula oli vain lievä. Sen verran minussakin oli pyhyyttä, etten kehdannut kännissä mennä Uskonmiehen puheille. Juuri muualla se ei ole haitannut. Tosin mitä se olisi haitannut, kun Kauhuviruksen vallitessa jokaisen oli pidettävä kuonokoppaa. Koska Uskonmies oli ollut pappina Paskalähiöissäkin, niin kyllä hän tiesi, mitä kaltaistani reppanaa vaivasi. Maailma potkinut päähän etc. Hän ei kuitenkaan tuominnut, ei kysellyt tilejä ja kuitteja. Kunhan saan itseni j