Rumasatu

Entinen Suuruus suunnitteli uutta kirjaa, joka ei koskaan ilmestynyt. Kukaan ei enää suostunut julkaisemaan hänen kirjojaan niin kuin ei minunkaan. Istuimme Tunnetussa Taiteilijaravintolassa. Jostain syystä Suuruudella oli varaa istua siellä, vaikka hänellä oli vain miljoonia Vanhoja markkoja velkaa. Yksi Tuliliemituoppi maksoi kyseisessä ylihintaisessa paikassa vuosia sitten jo melkein 10 Vanhaa markkaa. Silloin maksoin oluet molemmille Firman pussista. Juttu sujui soljuvasti, sillä Suuruutta miellytti kysymykseni hänen kirjoistaan. Hän ilmiselvästi koki velvollisuudekseen Vanhempana Miehenä opastaa minua elämässä. Eihän tuo ollut minulta pois. Tosin minua on turha kenenkään neuvoa. En kuuntele ja yleensä toistan kaikki virheet uudelleen ja uudelleen. Kaikesta näki, että Suuruuden suuruuden päivät olivat jääneet sinne Rikkaalle Vuosikymmenelle. Hänen kävelynsä oli surullista katkokävelyä hyvästellessämme. Ystävät olivat kaikonneet. Jos Suuruudesta tehtiinkin Juttu, niin sii

Heräilen Sairaiden huoneessa. Jostain syystä menneitä asioita tulvii mieleeni. Makaamisen aikana on aikaa ajatella. Myös jo kauan sitten kuollut isäni tuli mieleen.  Hän ei ymmärtänyt haaveillani olla Tarinoiden kertoja. Oikeassahan hän oli. Typerää unelmaa kaikki. Mitkään unelmat eivät olleet minua varten ja mitkään niistä eivät ole toteutuneet. Muistan kun isäni toi juopotteluretkiltään isoja lihapiirakkoja ja sitten hyvitelläkseen myöhemmin jäätelöä. Kyvytön normaalien ihmisten maailmaan kuten minä.  Muistan isäni tuoksun. Duunarin hajun. Hien, viinan ja tuskan tuoksun. Sellaisen Miehen tuoksun, jonka unelmat lapset viimeistään murskasivat. Muistan, kuinka tyhjentelin pimeällä Hautausmaalla keskellä metsää Tuliliemitölkkejä. Hautausmaan vieressä sijaitsi harvoin myrskyävä järvi. Silti sen myrskystä kerran soudin turvaan. Olen pitänyt Kuolleiden maista eli hautausmaista. Viihdyn niissä, sillä ne ovat täynnä tarinoita. Varsinkin ne Kuolleet, jotka ovat kuolleet nuorina tai joiden

Oli lauantai-iltapäivä Paskalähiössä joskus Lama-aikana. En muista vuodenaikaa, onko sillä väliäkään. Kaikki ne ovat samaa paskaa eri paketissa.  Olin painunut huoneeseeni. Viikonloput olivat ainoa keino, joilla selvisin ilman Itsemurhaa Lastenopetuslaitoksesta. Silloin sain olla rauhassa. Sain vaipua unelmiin ja kirjoihin.Todellisuudessa ei juuri ollut mitään mieltä kohottavaa. Tuolloin ei ollut Törkyverkkoa häiritsemässä kaikkea elämässä. Törkyverkko on tuonut rumuuden vieläkin rumemmaksi. Tuolloin kyllä tuli Puputyttö-videoita televisiosta iltamyöhään. Maa oli vapautumassa runkkareille. Lueskelin huoneessani, joka oli tyypillinen Paskalähiön huone. Ei niiden ulkonäköä edes viitsi selittää. Jonnekin Ihmiset oli tungettava. Talvisin sisälle tunkeutui töihinsä lähtevien töitään inhoavien Ihmisten autojen bensan tympeä katku. Minulla oli sentään sänky ja pöytä. Siinä se oli. Ja paljon Kirjaston kirjoja. Olin nörtti silloin, kun se oli vielä huono asia.  Todennäköisesti luin kirjaa

Istuskelen Luostarin varsin askeettisessa huoneessa. Täällä ei pauhaa jumputusmusiikki, eikä Törkytelevision alastomat deittiohjelmat. Ei mikään, mitä tämä maallinen paskamaailma on tuonut tullessaan. Miten ihmeessä puoliretku Tarinoiden sepittäjä on tänne joutunut? Tähän kaikkeen on kyllä selitys. Olin ollut tapaamassa kuuluisaa Tarinoiden kertojaa Heka Mikkeliä . Hänen kotipitäjänsä kulttuuriravintolaa uhkasi kolaaminen maan tasalle ja näin sitten tapahtuikin. Kaikki tässä paskamaassa jyrätään, että saadaan se samanlainen vitun laatikkokauppa joka niemeen ja notkoon. Kaikkien on ajateltava ja tehtävä samalla tavalla. Mikkelille kuulemma piti perinteisesti viedä Tulilientä tuliaisiksi haastattelureissulle, en edes juonut sitä etukäteen vaan minähän vein pullon ja sitä sitten tyhjenneltiin Hekan kanssa. Lopulta kuvaaja talutti minut hotellihuoneeseen. Heka käveli haastattelusta voittajana kotiinsa. Uskomaton Tuliliemipää papalla. Jälleen kerran ennen haastattelua olin äly

Olen Kuka Tahansa meistä. Asun yksin Pohjoisessa maassa. Olen yhtä vihattu, rakastettu ja mitäänsanomaton kuin kaikki muutkin. Olen oman itseni pahin vihollinen, vasta sitten tulevat muut Vihaajat. Minua haukutaan kaiken vastustajaksi ja oikeassa ovat. Siinä ihmiset ovat oikeassa, minä en todellakaan halua olla laumassa juoksemassa minkään perässä heidän mukanaan. Typerät ihmiset, Orjailijat. Olen yksin, koska halusin näin. Minä en pidä ihmisistä, en kenestäkään. En pysty luottamaan ihmisiin, en halua olla heidän seurassaan. En pidä miehistä, en naisista. En pidä maailmansyleilijöistä enkä rajojen sulkijoista. En pidä ihmisistä. Joten kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään. He ovat petollisia, julmiakin. Ihmiskunta on rappeutunut sielultaan ja moraali romahtanut. Niin minäkin. Olen kuin avoin haava kuolevassa sielussa. En ole ihmisvihaaja, vältän vain ihmisten seuraa, vaikka samaan aikaan haluan huomiota ja pelkään sitä. Minulla oli tai ei ole mitään tarkoitusta elämässä. Oli