Rumasatu

Ruokajono matelee hiljaa eteenpäin Rosoisessa kaupungissa. Jonossa riittää jonottajaa marraskuisessa paskailmassa. Suurimmasta osasta ihmisistä tuntuu varmasti paskalta. Paitsi, jotka ovat kännissä, eivät sillä hetkellä tunne oloaan paskaksi. Tästä tilaisuudesta ei lähetetä kuvia Naamakirjaan ja muihin typeriin paikkoihin Törkyverkossa. Minä seison muiden mukana. Vittuuntuneena kuten aina. Olen saavuttanut sen pisteen, että olen enää muutaman tunnin hyvällä tuulella paitsi tietenkin kännissä, kunnes silloinkin olen lopulta huonolla tuulella. Kun sitä ihminen rakastuu ja antaa Vanhat markkansa omaa hölmöyttään Eukoille ja ryyppää, että sekoilee loput, niin tähän sitä voi joutua. Ruokajonoon. Kokeilkaa ihmeessä. Hyvää on se, että nämä ihmiset jonossa eivät ole ketään haukkumassa ja ojentamassa. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa olemassaoloni tai minua heidän. Ainakaan tällä kertaa kukaan ei edes vittuillut niin kuin ihmisillä on aina tapana tehdä. Vielä vähemmän ruoanjakajia kiin

Kirjoittelen kotona humalapäissäni Naamakirjaan ja haukun ihmisiä. Tästä on tullut harrastukseni potkut saatuani. Häiriköidä ihmisiä ilman, että minun tarvitse nähdä heidän vittumaisia naamojaan. Minua yksinkertaisesti vitutti ihmiset, ihan joka ikinen. Ennen katkerien juoppojen piti mennä sentään Paskalähiön kaupan tai juna-aseman eteen haukkumaan ihmisiä. Nyt sen voi sentään kätevästi tehdä kotoaan ja sammua kotisohvalle illan päätteeksi. Ei tarvitse pelätä edes Miekkapoliisin pahnoja. Niin. Olenhan lähes jatkuvasti kännissä ja helvetin katkera koko maailmalle. Missä on minun menestykseni? Missä lukuisat naiseni? Onhan tässä niiden eteen paiskittu ja siedetty nöyryytystä ja suoranaista paskaa. Eihän minulla näistä ollut koskaan mitään. Menestystä janoavana paskiaisena surkimuksena olo oli helvetin kuluttavaa. Ihmisten typeryys ja teennäisyys laukaisi minussa ylimääräistä raivoa, jota humalatila ei ainakaan hillinnyt. Kaverit ovat aina vain vähemmässä. En tosin ketään kavereita