Rumasatu

Eräät hautajaiset liittyen Lastenopetuslaitokseen. En olisi ollenkaan halunnut lähteä, koska se tiesi ylimääräistä lauantaita typerien Teinien kanssa. Mutta eihän tuohon aikaan edes voinut viime hetkellä viestittää olevansa kipeänä, kun ei ollut Kännyköitä apuna pakoilussa. Lastenopetuslaitosta riivasi itsemurha-aalto. Teinejä kaatui kun heinää. Ajat olivat ankeat ja Pohjoinen maa Maailman onnettomin maa. Niin kuin se on vieläkin oikeasti. Ihmiset vain elävät valheessa. Enpä minä muiden murheista tiennyt tai välittänyt. Minulla oli omani. Lastenopetuslaitos oli minulle niin kova paikka, etten koskaan opiskellut myöhemmin mitään.  Kävin vaan Tarinakursseja, mutta niissäkin minua kiinnosti eniten niihin liittyvä ryyppääminen. Tarinoitani tai minua ei kukaan pitänyt minään.  Minua on ollut vaikea ymmärtää ja minä en ole ymmärtänyt ketään. Minut on musertanut jo se, että kengännauhani aukeavat pahemmista vastoinkäymisistä puhumattakaan. Hautajaiset olivat Köyhän kaupungin Hautausmaa

Heräilen Sairaiden huoneessa. Jostain syystä menneitä asioita tulvii mieleeni. Makaamisen aikana on aikaa ajatella. Myös jo kauan sitten kuollut isäni tuli mieleen.  Hän ei ymmärtänyt haaveillani olla Tarinoiden kertoja. Oikeassahan hän oli. Typerää unelmaa kaikki. Mitkään unelmat eivät olleet minua varten ja mitkään niistä eivät ole toteutuneet. Muistan kun isäni toi juopotteluretkiltään isoja lihapiirakkoja ja sitten hyvitelläkseen myöhemmin jäätelöä. Kyvytön normaalien ihmisten maailmaan kuten minä.  Muistan isäni tuoksun. Duunarin hajun. Hien, viinan ja tuskan tuoksun. Sellaisen Miehen tuoksun, jonka unelmat lapset viimeistään murskasivat. Muistan, kuinka tyhjentelin pimeällä Hautausmaalla keskellä metsää Tuliliemitölkkejä. Hautausmaan vieressä sijaitsi harvoin myrskyävä järvi. Silti sen myrskystä kerran soudin turvaan. Olen pitänyt Kuolleiden maista eli hautausmaista. Viihdyn niissä, sillä ne ovat täynnä tarinoita. Varsinkin ne Kuolleet, jotka ovat kuolleet nuorina tai joiden

Elämäni on ollut onneksi muutakin kuin töitä ja kärsimystä. Työt ovat olleet joskus epämiellyttävä, pakollinen osa. Eivät tietenkään aina, mutta Sossupummin ura oli vielä edessä. Mutta nyt virta oli mennyt, jos voisin, jättäisin työt näille Orjailijoille, jotka vielä kilpailevat Pomon kiitoksista ja törkkivät toisensa kuoliaaksi työstä väsyneenä hautaan ja haluavat tietenkin kaikki kurjuuteensa.  Mutta nyt kerrankin iloisiin asioihin ja Taiteen kaupunkiin. Kaupunkiin, jota en kutsu Paskakaupungiksi, vaikka voi se sitä joidenkin mielestä olla. Se on kaupunki, jossa ymmärretään taidetta ja Taiteilijoita. Sellainen kun olen aina kuvitellut olevani. Maleksin kadulla aina välillä Tuliliemellä pysähtyen ja luin karttaa, niin kuin jotain siitä olisin ymmärtänyt keskellä sykkivän Taiteen kaupungin katua.  Olin eksynyt. Etsin Kuuluisien Taiteilijoiden hautausmaata. Olin taas jo kerran pysähtynyt Tuliliemelle, mutta nyt ei näy edes Baareja, johon piipahtaa. Pieni Tuliliemipullo minulla on

Istuskelen Luostarin varsin askeettisessa huoneessa. Täällä ei pauhaa jumputusmusiikki, eikä Törkytelevision alastomat deittiohjelmat. Ei mikään, mitä tämä maallinen paskamaailma on tuonut tullessaan. Miten ihmeessä puoliretku Tarinoiden sepittäjä on tänne joutunut? Tähän kaikkeen on kyllä selitys. Olin ollut tapaamassa kuuluisaa Tarinoiden kertojaa Heka Mikkeliä . Hänen kotipitäjänsä kulttuuriravintolaa uhkasi kolaaminen maan tasalle ja näin sitten tapahtuikin. Kaikki tässä paskamaassa jyrätään, että saadaan se samanlainen vitun laatikkokauppa joka niemeen ja notkoon. Kaikkien on ajateltava ja tehtävä samalla tavalla. Mikkelille kuulemma piti perinteisesti viedä Tulilientä tuliaisiksi haastattelureissulle, en edes juonut sitä etukäteen vaan minähän vein pullon ja sitä sitten tyhjenneltiin Hekan kanssa. Lopulta kuvaaja talutti minut hotellihuoneeseen. Heka käveli haastattelusta voittajana kotiinsa. Uskomaton Tuliliemipää papalla. Jälleen kerran ennen haastattelua olin äly