Rumasatu

Seuraavaksi suunnistamme yhteen tragediani alkusyyhyn, Paskalähiöön.  Mikään tekele kun ei olisi mitään ilman ankeaa lapsuutta. Laskeutukaamme Paskalähiöön. Sidon farkkujani yhteen narulla ennen Lastenopetuslaitokseen lähtöä. Lähdin sinne vittuuntuneena ja ahdistuneena kuten jokaikinen aamu lähdin. Läksyjä en ole tehnyt, niin kuin en tehnyt kertaakaan koko laitoksen aikana. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnostanut teinkö niitä vai en. Järjestelmälle yhdellä lapsella ei ole mitään merkitystä. Suljen kotioven ja laahaudun Linja-autopysäkille ja odotan autoa numero 13. Todellakin, epäonnen numero. Linja-autopysäkki nököttää harmaan Paskalähiön keskellä vastapäätä ruokakauppaa, josta jo krapulaiset hakivat aamulla Tuliliemiään. Paskalähiö ei ollut ulkonäöltään ankein, Ihmiset olivat. Lapsuudessani rumuus oli kauneutta, mutta ruma Paskalähiö oli, kuten kaikki vastaavat.  Varsinkin Lainasto oli minulle tärkeä, luin koko Lainaston läpi. Silloin ei ollut Törkyverkkoa aikaa verottamassa.

Olen Keuhkosairaiden osastolla Sairaiden huoneessa. Naurahdan ääneen, että tässähän sitä ollaan kuin entisajan Runojen sepittäjät Keuhkoparantolassa. Minä en tietenkään vain päässyt Baden-Badeniin. Minut tungetaan Tavisten sekaan liukuhihnana. Olen taatusti yhtä köyhä ja ahdistunut että kuolemankaipuinen kuin he Oikeat Runojen sepittäjät ennen, mutta Sairaiden huoneessa on tärkeintä saada minut ulos mahdollisimman nopeasti, ei se että parantuisin. Ennen oli paremmin Köyhilläkin. Kuolemanikin kelpaisi kai kanssa, koska silloinkin minut saataisiin ulos Sairaiden huoneesta. Köyhä on rasite niin Rahahuoneissa kuin Sairaiden huoneissakin. Vanhoja markkoja ei tule sisään vaan niitä kuluu. Kaikesta huolimatta parannun todennäköisemmin kuin Entisaikojen Runojen sepittäjät. Mitä heitä nyt olikaan? Lääketiede auttaa selviytymään aivan uskomattomista sairauksista. Loppujen lopuksi kuolemme. Kyse on siitä, kuka kuolee hitaimmin ja tuskallisimmin. Siirtoni Tarkkailuosastolta sujui vikkelästi

Ruokajono matelee hiljaa eteenpäin Rosoisessa kaupungissa. Jonossa riittää jonottajaa marraskuisessa paskailmassa. Suurimmasta osasta ihmisistä tuntuu varmasti paskalta. Paitsi, jotka ovat kännissä, eivät sillä hetkellä tunne oloaan paskaksi. Tästä tilaisuudesta ei lähetetä kuvia Naamakirjaan ja muihin typeriin paikkoihin Törkyverkossa. Minä seison muiden mukana. Vittuuntuneena kuten aina. Olen saavuttanut sen pisteen, että olen enää muutaman tunnin hyvällä tuulella paitsi tietenkin kännissä, kunnes silloinkin olen lopulta huonolla tuulella. Kun sitä ihminen rakastuu ja antaa Vanhat markkansa omaa hölmöyttään Eukoille ja ryyppää, että sekoilee loput, niin tähän sitä voi joutua. Ruokajonoon. Kokeilkaa ihmeessä. Hyvää on se, että nämä ihmiset jonossa eivät ole ketään haukkumassa ja ojentamassa. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa olemassaoloni tai minua heidän. Ainakaan tällä kertaa kukaan ei edes vittuillut niin kuin ihmisillä on aina tapana tehdä. Vielä vähemmän ruoanjakajia kiin

Yritän syödä kesäisin lähes tyhjässä Firman ruokalassa. Syön mieluiten aivan yksin, mutta aina se ei ole mahdollista. Nyt oli ja siksi vastaan taskussa pirisevään Kännykkään. Lehden potkut saanut Ennustaja huutaa kuin viimeistä päivää korvaani. Hänet oli korvattu nuoremmalla ja tunnetummalla Julkkisennustajalla Carole Ellenillä, josta jo teille kirjoitinkin. Myöhemmin Ellen tosin lopetti ennustajan uransa. Miten ennustamisen voi lopettaa? Eikö sen pitäisi olla syntymälahja? Tai suoranainen pakko? Päätoimittaja Kaksi oli Vanhemman ennustajan erottanut kirjeellä, koska ei tohtinut soittaakaan. Minä kuuntelin nyt lopputulosta. Yritin selittää Ennustajalle, että minä olen syytön hänen erottamiseensa. Olen pelkkä juoksupoika.  Jostain kumman syystä en tuntenut tuolloin enää mitään syyllisyyttä mistään. Minun pitäisi tuntea syyllisyyttä ja olen tuntenutkin syyllisyyttä. Nyt tuo tunne oli kadonnut. Täysin kadonnut. Eukko Ennustaja kiljuu kuin viimeistä päivää. Lopulta lyön hänelle luu

Kapakka tuli läheiseksi paikaksi, varsinkin potkujen jälkeen, joista kerron vielä myöhemmin. Minulla oli muutama tietty Juottola, jossa istuin. Uusien Kapakoiden paikallistaminen on työlästä ja kallista. Hyväksihavaituissa kannatti pysyä. Useimmiten istuin ihan itsekseni. Selailin kännykästä uutisia ja vittuunnuin lisää, ja olin jo aina valmiiksi vittuuntunut kaikesta.  Hyvänä päivänä saatoin kirjoittaa jotain. Useimmiten en mitään. En kyennyt edes kirjoittamaan enää. En halunnut ketään humalaista ainakaan sössöttämään mitään. Minulle riitti sössöttävä itseni. Kyyppari ja muutama tuttu riittivät. Tosin humalaiset sössötusjuttuni ja itsesäälini riittivät varmasti heillekin. Itsesääli opettaa Ihmiset halveksumaan vain lisää luuseria.  Kyyppari ei sentään pääse karkuun, ellei sitten totea liian humalaiseksi ja heitä ulos Kapakasta. Minulle sellaista tapahtui harvoin. Mutta Vanhoja markkoja Kyypparitkin tarvitsevat, kuten kaikki muutkin paskahousut. Vanha markka se on juoponkin Vanha ma