Millainen oli Paskalähiö?

Seuraavaksi suunnistamme yhteen tragediani alkusyyhyn, Paskalähiöön. 

Mikään tekele kun ei olisi mitään ilman ankeaa lapsuutta. Laskeutukaamme Paskalähiöön.

Sidon farkkujani yhteen narulla ennen Lastenopetuslaitokseen lähtöä. Lähdin sinne vittuuntuneena ja ahdistuneena kuten jokaikinen aamu lähdin. Läksyjä en ole tehnyt, niin kuin en tehnyt kertaakaan koko laitoksen aikana. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnostanut teinkö niitä vai en. Järjestelmälle yhdellä lapsella ei ole mitään merkitystä.

Suljen kotioven ja laahaudun Linja-autopysäkille ja odotan autoa numero 13. Todellakin, epäonnen numero. Linja-autopysäkki nököttää harmaan Paskalähiön keskellä vastapäätä ruokakauppaa, josta jo krapulaiset hakivat aamulla Tuliliemiään.

Paskalähiö ei ollut ulkonäöltään ankein, Ihmiset olivat. Lapsuudessani rumuus oli kauneutta, mutta ruma Paskalähiö oli, kuten kaikki vastaavat. 

Varsinkin Lainasto oli minulle tärkeä, luin koko Lainaston läpi. Silloin ei ollut Törkyverkkoa aikaa verottamassa. Kirjojen kautta sain paeta kaikesta. Suuri Lama sitten ankeutti paikan kokonaan.

Katsellessani joka ikinen aamu tupakantumppeja maasta keräävän Miehen työskentelyä töhryisellä ja tietenkin paskaksi hajotetulla pysäkillä toivon, että saan olla rauhassa pilkkaajilta ja kiusaajilta Lastenopetuslaitoksessa.

Minua kiusattiin kaikesta. Pienestä koostani, huonoista vaatteistani, minullahan ei ole housuissani edes kunnollista vyötä. Minua jopa ryssiteltiin kun luin Itäisen maan kieltä Lastenopetuslaitoksessa.

Eikä minulla ollut mitään millä pistää kiusaajille hanttiin. Ei ollut voimaa, ei edes sisua pätkän vertaa. Olin päivästä toiseen eteenpäin horjuva Ressukka. Minua tuupittiin ja tönittiin, todellakin.

Linja-auto tulee, leimaan Kymmenen matkan pahvikorttini ja astun matkalle vittumaisuuteen jälleen kerran.

Linja-autossa kulki usein merkillinen mies. Hän nimittäin haisi kuselle. Hänen ympärillään oli luonnollisesti aina tilaa. Niin kova kusen haju oli. Alistun ja istun hänen lähettyvilleen. Missään muuallakaan ei ollut tilaa.

Lopulta matka oli ohi. Astuin pois Linja-autosta ja katsoin jälleen kerran tuota mäkeä, joka veisi minut paikkaan, jonne en todellakaan olisi halunnut tai kuulunut. Tiesin, että kärsittävä se kolme vuotta oli. Lastenopetuslaitoksessa, jossa Kaitsijat olivat työhönsä täysin kyllästyneitä tai Oppilaiden jo nujertamia.

Vaatteeni olivat kehnot, osittain omaa syytäni, kun en vaatinut muutakaan. En osannut vaatia. En osannut edes syödä veitsellä ja haarukalla, en vieläkään osaa.

Olin Villipoika lampaan vaatteissa omasta tahdostani. En osannut vaatia keneltäkään mitään. Olin näkymätön omasta tahdostani. Silloin sain olla rauhassa. Sitä kaipasin eniten, vaikka elättelin itselleni Suurta tulevaisuutta.

Minun oli toitotettu olevan huono ja epäonnistunein ihminen muiden Oppilaiden toimesta mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Niillä pikkumulkuilla ei kekseliäisyys loppunut koskaan.

Persoonani ärsytti muita Oppilaita. En suostunut hiljenemään, mitä kovasti olisi haluttu muiden Oppilaiden toimesta. Minua ei saatu murrettua, vaikka oikeasti murruin. Joskus murruin kyyneliin, mutta se oli taktiikkaa tilanteesta pois pääsemiseen. Minua vitutti kaikki. Eniten vitutti elämä.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni eräässä Köyhän kaupungin Paskalähiössä. Kyllä, kuulostaa pateettisen kurjalta ja sitä se olikin. 

Asuin tietenkin Paskalähiön puolella Kerrostaloissa, en missään idyllisessä Omakotitalossa, sillä niitäkin siinä paikassa riitti. Paskalähiön kerrostaloissa poltettiin roskiksia kuin Amerikan Slummeissa. Ja Slummi se olikin. Viimeistään ihmisten mielissä.

Nälkää minun ei tarvinnut nähdä. Jostain syystä häpeä ja syyllisyys oli langennut vain niskaani. Niin nälkää en nähnyt edes silloin, kun Kansan edustajat ajoivat Pohjoisen maan lamaan ja kansan köyhyyteen. Itsepähän äänestivät.

Jostain syystä jouduin suoranaisen vittumaisen Vainon kohteeksi muutettuamme  Paskalähiöön. Halveksunta oli silmin nähtävää ja kosketeltavaa, sillä ikkunaani kivitettiin koko se aika kun siinä Paskalähiössä asuin.

Paskalähiössä kärsin elämästäni peräti yli kymmenen vuotta. Ihme kyllä selvisin hengissä. Tuo aika oli käänteentekevää elämässäni. Luottamukseni Ihmisiin hävisi täysin ja etsin lohtua itsestäni ja kirjoista. Todellisuus häviää aina mielikuvitusmaailmalle. Ihmekö tuo, jos päällesi syljetään ja kimppuusi käydään.

Näin minusta saatiin hermoheikko jo lapsena. Koskaan en tiedä, mistä kaikki johtui. Mutta ei kai vainolle tarvitse olla syytä?