Rumasatu

Minulla tai nimelläni ei ole merkitystä.  Asun yksin Pohjoisessa maassa. Olen yhtä vihattu, rakastettu ja mitäänsanomaton kuin kaikki muutkin. Olen oman itseni pahin vihollinen, vasta sitten tulevat muut Vihaajat.  Siinä ihmiset ovat oikeassa, minä en todellakaan halua olla laumassa juoksemassa minkään perässä heidän mukanaan. Typerät Ihmiset, Orjailijat.  Olen yksin, koska halusin näin. Minä en pidä Ihmisistä, en kenestäkään. En pysty luottamaan Ihmisiin, en halua olla heidän seurassaan. En pidä Ukoista, en Eukoista. En pidä Maailmansyleilijöistä enkä Rajojensulkijoista. En pidä Ihmisistä. Joten kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään. He ovat petollisia, julmiakin. Ihmiskunta on rappeutunut sielultaan ja moraali romahtanut. Niin minäkin. Olen kuin avoin haava kuolevassa sielussa. En ole Ihmisvihaaja, vältän vain Ihmisten seuraa, vaikka samaan aikaan haluan huomiota ja pelkään sitä. Minulla oli tai ei ole mitään tarkoitusta Elämässä. Olin liian kiltti ja kiltteyteni takia olen

Minut nostetaan Sairaiden huoneen vessan lattialta ylös. Yhtäkkiä ympärilläni on Ihmisiä kuin ilmaisia ämpäreitä olisi tarjolla. Olen hölmistynyt, olen jonkinlaisessa tajuttomuuden ja tietoisuuden välitilassa. En välitä. Eniten minua vituttaa kusi lattialla. Tajuntani oli useasti aiemmin lähtenyt kotona. Näinä tajuttomuuden hetkinä näin joskus hetkiä menneestä onnellisesta elämästä, jos sellaista koskaan nyt minulla oli. Tai ainakin onnelliseksi joskus maailman kuvittelin, kunnes tajusin, että kaiken oli määrä romahtaa. Sitten heräsin korinaani, tylyyn heräämiseen. Muutamaa viikkoa ennen Sairaiden huoneen keikkaa minulta lähti taju kaksi kertaa putkeen, kun hermostuin Valittajatätiin, joka kutsui minua aina sukunimelläni, sukunimeäni en teille kerro. Tämä täti oli täynnä vihaa minua kohtaan. En tiedä miksi.  En ymmärtänyt miksi, mutta moni muukin oli minua ylenkatsonut syistä, joita en saanut koskaan tietää tai en halunnut kuunnella. Olin ollut Ihmisten silmätikkuna, vaikka pidi

Oloni tokenee Sairaiden huoneessa jo muutaman tunnin kuluttua. Kävely on heikkoa, mutta se onnistuu. Hoivaajat eivät tosin anna minun kävellä.  En ymmärrä miksi, kai se on sitä Sairaiden huoneen teeskentelyä, että potilas ei loukkaa itseään enempää. Ketään ei oikeasti kiinnosta hyvinvointisi vaan sinut halutaan ulos mahdollisimman nopeasti. Ei ketään kiinnosta oikeasti vittujakaan. Kunhan pääsevät selailemaan jotain Törkyverkon Rakastumispalstaa taukotilaan tai kikattamaan typerää Aviomiestään toisten Eukkojen kanssa. Minut on siirretty Tarkkailuosastolle. Siellä on entistä huonokuntoisempaa porukkaa. Koneet piipittävät raivokkaammin eikä henkilökunta istu kahvihuoneessa. Minun lisäkseni kukaan muu Potilaista ei tunnu olevan tässä maailmassa. Heillä on jo varattuna Taivasmatka taivaaseen, joillakin kenties Helvettiinkin.  Ihmiselle sentään annetaan mahdollisuus parantumiseen toisin kuin eläimille, jotka lopetetaan armotta. Ihmisen vain annetaan kitua kauemmin. Minulla on oma H

Tiedän hyvin, etten kuole. En vielä, vaikka haluaisin.  Parantajat ovat epäilleet Keuhkoloppua, mutta siitäkään ei ole täyttä varmuutta. Keuhkot ovat tukkeutuneet syystä tai toisesta. Liikaa paskaa sitä on joutunut nielemään. Olisi mennyt edes jalka. Kohta pääsevät katkerat, orjatyötään ahkeroivat Mulkut moittimaan ja vaatimaan minua maksamaan Sairaiden huonelaskut itse. Millä vitulla minä niitäkin maksaisin. Pelko ja avuttomuus saavat käpertymään syvemmälle Sairaiden huoneen sänkyyn, vaikka en pysty nukkumaan, sillä keuhkot tukkeutuvat makuuasennossa. Vaivun samanlaiseen Unihorrokseen, jolla olin nukkunut ja selvinnyt useamman vuoden. En ollut nukkunut vuosikymmeneen. Sieluni ei antanut rauhaa varsinkaan öisin. Lääketiede Keuhkosuihkeineen pitää minut elossa. Tiedän sen, mutta kuinka kauan. Vuoden vai vuosikymmeniä? Jos tämä näin jatkuisi, ei olisi väliksikään. Minua ei päästetä edes yksin vessaan, koska sinne olin jo kerran tuupertunut. Toden totta, jaloilla on yhtä vaikea py

Keuhkoparantaja porhaltaa taas muutaman minuutin pituiselle kierrolleen ja muut seuraavat lakeijoina jälleen perässä. Orjailijoita ovat täälläkin kuten muuallakin muka Maailman onnellisemmassa maassa. Vitut sanon minä siitä onnellisuudesta. Onnettomin maa tämä Pohjoinen maa on, vaikka luojan kiitos ei köyhin.  Vapauden maassa olisin jo kadulla ja kuollut. Täällä voi sentään kitistä ja vittuilla kaikille. Ja Yhteiskunta vielä pitää hengissä. Vielä. Minun kohdallani seurueen pysähdykset ovat yleensä lyhyitä. Kuten aina, yritän olla, että hyvinhän tässä pyyhkii. Ja vitut pyyhkii. Parantaja tuumaa, että Tupakanpoltto olisi lopetettava. Mietin, että ei kai. Minun tapauksessani tupakoinnin aloittamista voi sanoa jo tyhmyydeksi. Aloitin sen päälle kaksikymmentävuotiaana. Sitten sitä on mennytkin, kuten Tulilientä.  Oikeastaan missään en ole täysin onnistunut tai jos olen, olen itse pilannut kaiken. Ainoastaan addiktioita olen ollut lahjakas keräämään. Parantaja jatkaa pelotteluaan yh

Sairaiden huoneessa olo on tylsää. Pieni känni voisi auttaa. Se herättää ikuisesta koomastani. Minun ei tee Sairaiden huoneessa mieli Tulilientä, josta oli tullut minulle kirous, mutta ilman sitä en olisi uskaltanut tehdä mitään. Se, ettei minun tee mieli juoda, on pieni ihme. Yleensä kun ahdistus, pettymys, jännitys ja muut tunteet käyvät päälle, on aika tarttua pulloon. Tuliliemi on luotettavampi kuin ystävät ja se ei petä koskaan. Nyt tartun mehulasiin. Se, ettei minulla enää ole Vanhoja markkoja on tosin hillinnyt juomistani. Ei ne Kansan Edustajat niin kaukana ole totuudesta, kun nostavat Tuliliemen hintaa. Juopot pysyvät korotuksilla kurissa. Millä Juoppo joisi, jos sillä ei ole Vanhoja markkoja. Tuliliemii on ollut pysyvin ystäväni, joinakin hetkinä ainoa. Tiesin heti ensimmäisen ryypyn otettuani, että se olisi elämäni mittainen kaveri. Niin kliseiseltä kun se kuulostaa. Se on aiheuttanut elämäni noloimmat ja nöyryyttävimmät hetket, mutta sen ote minusta ei ole hervonnut.

Elämäni on ollut onneksi muutakin kuin töitä ja kärsimystä. Työt ovat olleet joskus epämiellyttävä, pakollinen osa. Eivät tietenkään aina, mutta Sossupummin ura oli vielä edessä. Mutta nyt virta oli mennyt, jos voisin, jättäisin työt näille Orjailijoille, jotka vielä kilpailevat Pomon kiitoksista ja törkkivät toisensa kuoliaaksi työstä väsyneenä hautaan ja haluavat tietenkin kaikki kurjuuteensa.  Mutta nyt kerrankin iloisiin asioihin ja Taiteen kaupunkiin. Kaupunkiin, jota en kutsu Paskakaupungiksi, vaikka voi se sitä joidenkin mielestä olla. Se on kaupunki, jossa ymmärretään taidetta ja Taiteilijoita. Sellainen kun olen aina kuvitellut olevani. Maleksin kadulla aina välillä Tuliliemellä pysähtyen ja luin karttaa, niin kuin jotain siitä olisin ymmärtänyt keskellä sykkivän Taiteen kaupungin katua.  Olin eksynyt. Etsin Kuuluisien Taiteilijoiden hautausmaata. Olin taas jo kerran pysähtynyt Tuliliemelle, mutta nyt ei näy edes Baareja, johon piipahtaa. Pieni Tuliliemipullo minulla on

Kapakka tuli läheiseksi paikaksi, varsinkin potkujen jälkeen, joista kerron vielä myöhemmin. Minulla oli muutama tietty Juottola, jossa istuin. Uusien Kapakoiden paikallistaminen on työlästä ja kallista. Hyväksihavaituissa kannatti pysyä. Useimmiten istuin ihan itsekseni. Selailin kännykästä uutisia ja vittuunnuin lisää, ja olin jo aina valmiiksi vittuuntunut kaikesta.  Hyvänä päivänä saatoin kirjoittaa jotain. Useimmiten en mitään. En kyennyt edes kirjoittamaan enää. En halunnut ketään humalaista ainakaan sössöttämään mitään. Minulle riitti sössöttävä itseni. Kyyppari ja muutama tuttu riittivät. Tosin humalaiset sössötusjuttuni ja itsesäälini riittivät varmasti heillekin. Itsesääli opettaa Ihmiset halveksumaan vain lisää luuseria.  Kyyppari ei sentään pääse karkuun, ellei sitten totea liian humalaiseksi ja heitä ulos Kapakasta. Minulle sellaista tapahtui harvoin. Mutta Vanhoja markkoja Kyypparitkin tarvitsevat, kuten kaikki muutkin paskahousut. Vanha markka se on juoponkin Vanha ma