Miten jouduin Sairaiden huoneeseen?

Minut nostetaan Sairaiden huoneen vessan lattialta ylös. Yhtäkkiä ympärilläni on Ihmisiä kuin ilmaisia ämpäreitä olisi tarjolla. Olen hölmistynyt, olen jonkinlaisessa tajuttomuuden ja tietoisuuden välitilassa. En välitä. Eniten minua vituttaa kusi lattialla.

Tajuntani oli useasti aiemmin lähtenyt kotona. Näinä tajuttomuuden hetkinä näin joskus hetkiä menneestä onnellisesta elämästä, jos sellaista koskaan nyt minulla oli. Tai ainakin onnelliseksi joskus maailman kuvittelin, kunnes tajusin, että kaiken oli määrä romahtaa. Sitten heräsin korinaani, tylyyn heräämiseen.

Muutamaa viikkoa ennen Sairaiden huoneen keikkaa minulta lähti taju kaksi kertaa putkeen, kun hermostuin Valittajatätiin, joka kutsui minua aina sukunimelläni, sukunimeäni en teille kerro. Tämä täti oli täynnä vihaa minua kohtaan. En tiedä miksi. 

En ymmärtänyt miksi, mutta moni muukin oli minua ylenkatsonut syistä, joita en saanut koskaan tietää tai en halunnut kuunnella. Olin ollut Ihmisten silmätikkuna, vaikka pidin itseäni herkkänä ja älykkäänä yksilönä. Heikkouteni sen täytyi olla. Ihmiset haistavat heikkouden kuin koira haistaa pelon.

Mutta mikähän helvetti tämän tädinkin oikea ongelma oli? Katkera elämästä. Suurin osa Orjailijoista on katkeria vanhana ja purkaa sen niihin, jotka eivät vielä elä katkeruudesta, jotta näistäkin tulisi katkeria.

Nyt olen siis uudelleen Sairaiden huoneessa. Kädestäni etsitään suonta ja suuhuni tungetaan lisähappea ison naamarin avulla. Se imee melkein turpean, masentuneen naamani sisään ja revin sen irti. Saan happiviikset tilalle. Ne eivät juuri auta, mutta en jaksa siitä valittaa. Parantaja toruu, etten ollut tullut aiemmin sairaalaan. 

No tulinhan minä, muttei huolittu. En jaksa väitellä.

Ajattelen, että onko nyt viimeinen hetki. Tunnen hetken mielihyvää, olisiko se tässä tämä elämä? Sitten pelästyn, ei nyt vielä sentään. 

Totuus on, etten ole välittänyt itsestäni vuosiin, jos koskaan kunnolla. En ollut koskaan rakastanut itseäni. Vielä vähemmän kukaan muu. Elämä oli valhetta. Olin elänyt koko elämäni valheessa.

Henkeni alkaa pikkuhiljaa kulkea kuin taikaiskusta, kun Lääke alkaa purra. Kiitän mielessäni lääketiedettä, joka vielä löytää ratkaisuja avata paljon kärsineitä keuhkojani ja pitää minua hengissä. 

Minua työnnetään sängyssä taas jonnekin öisen Sairaiden huoneen tyhjillä käytävillä. Vetäydyn sikiöasentoon kuin pieni lapsi.