Rumasatu

Entinen Suuruus suunnitteli uutta kirjaa, joka ei koskaan ilmestynyt. Kukaan ei enää suostunut julkaisemaan hänen kirjojaan niin kuin ei minunkaan. Istuimme Tunnetussa Taiteilijaravintolassa. Jostain syystä Suuruudella oli varaa istua siellä, vaikka hänellä oli vain miljoonia Vanhoja markkoja velkaa. Yksi Tuliliemituoppi maksoi kyseisessä ylihintaisessa paikassa vuosia sitten jo melkein 10 Vanhaa markkaa. Silloin maksoin oluet molemmille Firman pussista. Juttu sujui soljuvasti, sillä Suuruutta miellytti kysymykseni hänen kirjoistaan. Hän ilmiselvästi koki velvollisuudekseen Vanhempana Miehenä opastaa minua elämässä. Eihän tuo ollut minulta pois. Tosin minua on turha kenenkään neuvoa. En kuuntele ja yleensä toistan kaikki virheet uudelleen ja uudelleen. Kaikesta näki, että Suuruuden suuruuden päivät olivat jääneet sinne Rikkaalle Vuosikymmenelle. Hänen kävelynsä oli surullista katkokävelyä hyvästellessämme. Ystävät olivat kaikonneet. Jos Suuruudesta tehtiinkin Juttu, niin sii

Olen ufotukikohdassa. Kyllä kuulitte oikein. Minua ei tosin ole kaapattu avaruusalukseen johonkin Kaukaiseen Aurinkokuntaan. Valitettavasti. Mars olisi sopinut minulle vallan mainiosti. Ei se pätsi voi olla huonompi paikka kuin helvetti maan päällä. Happeakaan en juuri tarvitse. Tämä avaruusalus sijaitsee Läntisessä kaupungissa. Ja toimistotalossa, jossa ei ole kyllä uforomantiikkaa nimeksikään. Se voisi olla aivan tavallinen toimistotalo niin kuin se onkin. Ufoihmisiä sieltä löytyy kyllä silti. Jostain syystä ufouskovaiset kiinnostavat minua kovasti. Sen takia olen tänne hakeutunut. Minua kiehtoo kaikki, joka poikkeaa tavanomaisesta. Ja jos joku todella uskoo ufoihin, voittaa se jo uskon kaikkiin uskontoihin. Homma näyttää pyörittävän Ufomies, seuranaan hänellä on lauma naisia. En tiedä miksi he ovat kokoontuneet. Kertoilleet kai kokemuksistaan avaruusaluksissa. Mutta toisin kuin huonoissa Elävissä kuvissa väitetään, avaruusoliot ovat kuulemma ystävällisiä. No hyvä, että edes jo

Silloin tällöin jouduin Paskalähiöihin uudestaan juttua tekemään. Ei siinä sinänsä mitään. Tiesinhän millaisia paskaläpiä ne ovat, toisin kuin Ison kaupungin Pravdan eliitti-tarinoiden sepittäjät, jotka ovat tulleet keskiluokkaisesta kodistaan kivasti Korkean koulun kautta moralisoimaan ja sättimään muita Pravdaansa. No. Nyt olin köyhempääkin köyhemmän invalidin kämpässä. Sairauksia miehellä oli melkein enemmän kuin elinvuosia takana puhumattakaan elinvuosista, joita hänellä oli edessä. Elämä Paskalähiöissä kuluttaa, niistä ei selviä kukaan hengissä, jos selviää ylipäätään kännistään. Sairaat ja köyhät että sekaisin olevat olivat muutenkin erikoisalaani Tarinoiden sepittäjänä. Tiesinhän heistä kaiken. Olinhan itse sellainen jo muutaman vuoden päästä. Miesraasulla ei ollut edes kuin yhdet kengät. Ei tosin minullakaan ole usein ollut useampaa paria kuin yksi kenkäpari. Mutta joka tapauksessa, asunnossa haisi sen verran paska ja ummehtuneisuus, ettei hänen elämänsä laadukasta ol

Istuskelen Luostarin varsin askeettisessa huoneessa. Täällä ei pauhaa jumputusmusiikki, eikä Törkytelevision alastomat deittiohjelmat. Ei mikään, mitä tämä maallinen paskamaailma on tuonut tullessaan. Miten ihmeessä puoliretku Tarinoiden sepittäjä on tänne joutunut? Tähän kaikkeen on kyllä selitys. Olin ollut tapaamassa kuuluisaa Tarinoiden kertojaa Heka Mikkeliä . Hänen kotipitäjänsä kulttuuriravintolaa uhkasi kolaaminen maan tasalle ja näin sitten tapahtuikin. Kaikki tässä paskamaassa jyrätään, että saadaan se samanlainen vitun laatikkokauppa joka niemeen ja notkoon. Kaikkien on ajateltava ja tehtävä samalla tavalla. Mikkelille kuulemma piti perinteisesti viedä Tulilientä tuliaisiksi haastattelureissulle, en edes juonut sitä etukäteen vaan minähän vein pullon ja sitä sitten tyhjenneltiin Hekan kanssa. Lopulta kuvaaja talutti minut hotellihuoneeseen. Heka käveli haastattelusta voittajana kotiinsa. Uskomaton Tuliliemipää papalla. Jälleen kerran ennen haastattelua olin äly

Niinhän siinä kävi, että Tarinoiden sepittämisestäkin tuli potkut. Tuli tietoon, että potkut tulisivat muutamassa päivässä. Se oli nyt tiedossa. Näillä Firmassa oli otsaa ottaa kaikki irti viimeiseen päivään asti ja juoksuttaa jossain typerissä paskaneuvotteluissaan. Päätin, että vittuilu ja juoksutus loppui nyt ja menin hakemaan sairaslomaa. En totta puhuen ollut edes työkunnossa. Olin täysin loppu ja hermoromahduksen partaalla, joka sitten iskikin heti töiden päätyttyä. Parantaja ei ruvennut kanssani väittelemään vaan kirjoitti ne viimeiset päivät Lehdessä sairaslomaa. Onneksi. Tiedä mitä olisi muuten tapahtunut. Saan lopulta sitten potkut. Sehän oli odotettavissa kaikki nämä vuodet, sillä ihmiset ovat ilmeisesti fiksuuntuneet ja eivät enää osta Lehteä. No, työntekijät tietenkin tämän tragedian maksavat nahoissaan, niin kuin kapitalismissa on tapana tapahtua. Nämä pari korppikotkaa eli Firman henkilöstöpomot ovat jo pari päivää pommittaneet minua viesteillä, että tulehan all

On aika lopettaa tarinani. Voitte uskoa tai olla uskomatta tätä tekelettäni. Se riippuu teistä. En koskaan kirjoittanut sitä mestariteosta, mitä varten luulin olevani olemassa. Tuhlasin elämäni joutavaan, juopotteluun, aikailuun, tappavaan epävarmuuteen, epäonnistuin lähes kaikessa. Jos en itse pilannut kaikkea, joku muu pilasi puolestani. Olen ollut liian luottavainen ja avautunut ventovieraille. Sitä on käytetty minua vastaan ja tehty minusta pelle, joka olen. En koskaan löytänyt rakkautta. Ja nyt on aivan liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Rakkautta ei ole. On armoton aika ja se ei anna anteeksi. Myöhemmin, aivan nyt, tuli valo. Ei ole merkitystä kuolinko vai jäinkö elämään. Oli valo. Sen täytyy riittää. Minä suljen nyt Sairaiden huoneen oven. Uskon, että elämässä on jotain hyvää ja katson hiljaa ylös.

Minut nostetaan Sairaiden huoneen vessan lattialta ylös. Yhtäkkiä ympärilläni on ihmisiä kuin ilmaisia ämpäreitä olisi tarjolla. Olen hölmistynyt, olen jonkinlaisessa tajuttomuuden ja tietoisuuden välitilassa. En välitä. Eniten minua vituttaa kusi lattialla. Tajuntani oli useasti aiemmin lähtenyt kotona. Näinä tajuttomuuden hetkinä näin joskus hetkiä menneestä onnellisesta elämästä, jos sellaista koskaan nyt minulla oli. Tai ainakin onnelliseksi joskus maailman kuvittelin, kunnes tajusin, että kaiken oli määrä romahtaa. Sitten heräsin korinaani, tylyyn heräämiseen. Muutamaa viikkoa ennen Sairaiden huoneen keikkaa minulta lähti taju kaksi kertaa putkeen, kun hermostuin Valittajatätiin, joka kutsui minua aina sukunimelläni, sukunimeäni en teille kerro. Tämä täti oli täynnä vihaa minua kohtaan. En ymmärtänyt miksi, mutta moni muukin oli minua ylenkatsonut syistä, joita en saanut koskaan tietää tai en halunnut kuunnella. Olin ollut ihmisten silmätikkuna, vaikka pidin itseäni herkkän

Olen Kuka Tahansa meistä. Asun yksin Pohjoisessa maassa. Olen yhtä vihattu, rakastettu ja mitäänsanomaton kuin kaikki muutkin. Olen oman itseni pahin vihollinen, vasta sitten tulevat muut Vihaajat. Minua haukutaan kaiken vastustajaksi ja oikeassa ovat. Siinä ihmiset ovat oikeassa, minä en todellakaan halua olla laumassa juoksemassa minkään perässä heidän mukanaan. Typerät ihmiset, Orjailijat. Olen yksin, koska halusin näin. Minä en pidä ihmisistä, en kenestäkään. En pysty luottamaan ihmisiin, en halua olla heidän seurassaan. En pidä miehistä, en naisista. En pidä maailmansyleilijöistä enkä rajojen sulkijoista. En pidä ihmisistä. Joten kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään. He ovat petollisia, julmiakin. Ihmiskunta on rappeutunut sielultaan ja moraali romahtanut. Niin minäkin. Olen kuin avoin haava kuolevassa sielussa. En ole ihmisvihaaja, vältän vain ihmisten seuraa, vaikka samaan aikaan haluan huomiota ja pelkään sitä. Minulla oli tai ei ole mitään tarkoitusta elämässä. Oli