Kuolevien keskellä!

Sairaiden huone on oma rutiinien täyttämä maailmansa. Monien mielestä ahdistava, mutta se rauhoittaa minua, sillä kaiken vastarintani alla kaipaan, että joku huolehtisi minusta. 

Ruoassa ei ole mielestäni mitään vikaa, varsinkin kun se tuodaan eteeni. Elämässä on maustetta riittämiin, jos ruuassa ei ole.

Maisemat eivät ole häävit. Rakennustyömaa vastapäätä. En siis näe ikkunasta mitään ihmeellistä. Tämä kolossi sen kun jatkaa kasvuaan. Se kasvaa loputtomiin, sillä Ihmiset elävät loputtomiin. Eivät kuole ja heidät pelastetaan elämälle monta kertaa elämässään.

Ihmiset kun elävät nykyään niin vanhaksi, etteivät edes sairaudet tunnu nujertavan heitä. He eivät tunnu kuolevan millään, vasta ikäloppuina pitkän taistelun jälkeen lukuisten sairauksien nujertamina. Mitä elämää.

Onneksi sain ikkunapaikan. Se on ainoa positiivinen asia, sillä huoneessahan on kaksi muuta Potilasta.

Katselen ikkunasta ulos ja pohdin taas kerran elämääni. Onnistuvatko muut ihmiset sitten siinä, missä minä olen epäonnistunut?

Minä en ole koskaan kokenut Onnen aikaa, jonka ei soisi päättyvän. Jos minulla onni on ollutkin, se on ollut lyhytaikaista. 

Pohjoisessa maassa on pakko kokea Onnea. Mikään muu ei mahdollista, vaikka kaikki syövät Surulääkkeitä ja Melatoniinia, että saisivat nukuttua. Minä en ole halunnut kokea sellaista Onnea.

Minähän en pysty elättämään edes itseäni, vielä vähemmän siedän itseäni. Minua syytetään negatiivisuudesta ja valittamisesta. 

Pohjoisessa maassa kun on Pakko kokea Onnea. Minulla ei ole lapsia, ei edes rakastavaa Eukkoa. En pysty elämään kenenkään kanssa, enkä pysty rakastamaan ketään. Haluan vain omistaa Rakkauden.

Mikä pahinta, minulla ei ole Vanhoja markkoja. Olen liian aikaisin mennyt Mies.

Huoneessani olevat kaksi Pappaa odottavat enää kuolemaa. Se käy hyvin ilmi, sillä potilaiden välissä on ainoastaan vedettävä verho, jonka Hoivaajat jättävät vielä usein levälleen, mikä ärsyttää minua. 

Siitä tulee minun Sairaiden huone-ajan kiintokohta. Viha auki olevaa verhoa kohtaan. Onneksi minulla on voimia vetää se minun ja vieruskaverin väliin, mutta ei se mitään ääniä, kuten korinaa tai kuorsausta ja ennen kaikkea piereskelyä poista.

Toinen Papoista on terminaalivaiheen Pappayöpäpotilas ja kyllä tietää mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän on kiukkuinen kuin ampiainen. Katkera kuoleman edessä. Hän äyskii sekä Hoivaajille että Papalle silloin tällöin soittavalle siskolle. Onko varaa olla puhumatta puhelimessa edes kuoleman edessä? Hänellä ilmeisesti on.

Toinen Papoista ei edes tiedä, mitä tapahtuu. Kuulen tietenkin Parantajien kierroilla, että hänellä on Muistikato. Täällä ei ole mitään yksityisyyttä edes sairauksien suhteen. Hän lähinnä nukkuu päivät pääksytysten. Hän ei sentään piereskele alituiseen kuten katkera Pappa, koska ei enää syö. 

Sairaalaruoassa on kuitenkin haasteensa. Myös suolistolle.