Ilkeä tyttö!

Pyöräilin Lastenopetuslaitokseen. Itse Laitosta en inhonnut vaan sen Oppilaita. Lähes jokaista, sillä Ystäviksi luulemanikin paljastuivat Kiusaajiksi. 

Kaitsijoiden kanssa tulin hyvin toimeen ja he pitivät minusta. Joissakin asioissa saatoin tietää enemmän kuin he. Ei se minusta Neroa tehnyt, taso oli vain nyt niin huono.

Heille hyväkäytöksinen Oppilas oli ihmetys sen paikan hirviöiden seassa. Kun olisivat Kaitsijat vain tienneet, mitä sisimmässäni ajattelin. Sekopäisiä ajatuksia.

Minua vainosi pyörämatkalla Lastenopetuslaitokseen eräs Tyttö, joka teki tilanteesta entistäkin nöyryyttävämmän. Kyllä, Paskalähiössä jopa tytöt olivat ilkeitä, pojiltahan se oli jo itsestäänselvyys. Yleensä minua vainosivat vain pojat.

Tyttö oli minua vanhempi. En tiennyt, miksi hän minua vihasi, en edes tuntenut häntä. Ei se ainakaan rakkautta ollut. Olin tottunut siihen, että minua vihattiin, vaikka en tiennyt syytä. Näin oli ollut jo pienestä pitäen. 

Tämä tyttö potkaisee pyörääni tullessaan vastaan, olen kaatua jo yllätyksestä. Tosin sama jatkuu monena päivänä. Elin likaisessa maailmassa, mutta sieluni oli vielä puhdas. Se tuli likaiseksi nopeasti. Aikuisena jo kaikki oli liian myöhäistä minua parantaakseen.

En vastannut ikinä mitään hänelle, vaikka hän tuli monta kertaa minua vastaan. Ihmettelin, että miten hän osuikin aina samaan aikaan. Avuttomuuteni ei johtunut siitä, etten olisi uskaltanut laittaa vastaan. Minä en vain halunnut. Masokisti?

Olin samaan aikaan nöyryytetty ja neuvoton vihan edessä, jota joka päivä kohtasin. Se viha lannisti minua. Enhän koskaan ollut edes puhunut kenenkään kanssa Paskalähiössä, jossa asuin. Olin täysin eristynyt ja eristetty niistä Ihmisistä.

Miehuuteni ja ylpeyteni riistettiin minulta ennen kuin edes kasvoin Mieheksi ja jäinkin näin ikuiseksi pojaksi. Katkeraksi Peter Paniksi.