Jäähyväiset Lastenopetuslaitokselle

Oli Lastenopetuslaitoksen päättäjäispäivä. Kauan odottamani päivä. Kuritushuoneeni ilman syytä loppuisi. Istuin todistus kädessäni luokassa paskaisissa vaatteissani.

Tunnen jostain syystä kaihoa. Voiko kärsimykseen rakastua? Mistään muusta ei voi olla kyse. Tunsin surua jopa kun vielä vittumaisempi nöyryytyslaitos Miesten koulu päättyi.

Koko elämäni on ollut pompottelua alusta loppuun. Olen itse antanut tehdä sen ja se on tragedia. Nöyryytys oli kaiken alku, tämän tekeleen alku.

Vain pelkuruus on estänyt minusta tulemasta rikollista. Se ammatti olisi sopinut minun vihamieliselle ja katkeralle, ihmisistä piittaamattomalle luonteelleni.

Todistukseni oli kohtalainen. Keskiarvo oli yli kahdeksan. En ollut lahjonut Kaitsijoita millään tavoin. Sitä voi pitää hyvänä saavutuksena. Eihän kukaan ollut kiinnostunut koulunkäynnistäni. En tehnyt kertaakaan läksyjä koko Lastenopetuslaitoksen aikana. Miksi olisin? Ei siitä Laitoksesta mitään menestyjiä olisi tullut.

Vaatetukseni on juhlapäivänäkin heikko. Vanhat virttyneet farkut. Minulla oli jo sentään vyö housuissani. Kukaan ei kuitenkaan vittuillut minulle. Kaikilla oli jo muuta ajateltavaa. Todennäköisesti niillä oli kiire juomaan. Tiesin, että suurinta osaa en näistä ihmisistä enää koskaan näkisi. Onneksi.

En tervehtinyt tai moikannut ketään. Eikä kenellekään ollut tarvetta puhua minulle. Kävelin luokkahuoneesta liian pienen pyöräni luokse. 

Hyppäsin pyörän selkään ja poljin Lastenopetuslaitoksesta kauemmaksi. Tällä kertaa sain tehdä matkani rauhassa. Tiesin meneväni jotain kohti, en tiennyt vielä mitä. Sitä ennen pyörä varastettiin minulta.