Hyvästit Tuliliemelle?

Sossu, joka oli vihdoin suostunut ottamaan minut vastaan, ehdotti minua menemään Tuliliemiklinikalle. Siinä vasta on turha paikka, jos ei ole katkaisuhoitoa vailla ja niin kovaa putkea en pystynyt koskaan vetämään, että siihen asti olisi päästy.

Olin toki tuupertunut muutamaan otteeseen, mutta viinakramppeja ei sentään minulla ollut. Kai. Ei kai kännissä voi kramppailla. Vai voiko?

Sain pääni selvitettyä yleensä siinä vaiheessa kun Vanhat markat loppuivat. Ja ne loppuivat aina ennen katkaisuhoidon tarvetta. Helvetinmoiset krapulat henkisine ja fyysisine riivaajineen sai tuta siitäkin huolimatta. Sellaista painajaista ei ole, jota en olisi nähnyt.

Tuliliemiklinikalla saa kyllä tilittää elämänsä kurjuutta, mutta se kaikki pitää pystyä sitten tekemään selvin päin. Tähän on tietenkin harva juoppo valmis. Puhumattakaan, että luottaisi kehenkään tai mihinkään. 

Juopothan nimenomaan juovat siksi, etteivät selvin päin halua kohdata paskapäisyyttään ja ennen kaikkea paskaa maailmaa. Itsesäälin ja muiden syyttämisen taidon juopot kyllä osaavat.

Erehdyin menemään johonkin Toipumisryhmään, mutta toipumiskartan piirtely ja hernepussin heittely juopolta toiselle tunnepitoisine kysymyksineen kyllästyttivät nopeasti. Liian nopeasti. 

En ole koskaan välittänyt ryhmistä. Ne ahdistavat minua. En halua toimia kenenkään kanssa yhdessä, jos en saa määrätä ja määrätä en saanut koskaan.

Ryhmissä joku joutuu aina syrjityksi ja vitsien kohteeksi. Useimmiten se olin minä. Lastenopetuslaitoksessa lintsasin urheilutunnit. En ollut poika pallokentän laidalla. 

Minä pakenin pallokenttää ja muita lapsia. En halunnut olla heidän kanssaan, mutta minut pakotettiin olemaan. Miesten koulussa en voinut enää paeta, jonne jouduin kuten muutkin syyttömänä mihinkään rikokseen.

Raukkamaisesti jätin sitten yksi kerta vain menemättä toipumisryhmään. Perään ei soiteltu. Ei ollut ensimmäinen kerta kun juoppo jättää jotain kesken. Ihmehän olisi, jos he jotain asiaa pystyisivät viemään loppuun asti.